Nonniis, lähdetäänpä vihdoin palaamaan ajassa taaksepäin. Tiedotettakoon pieni näkemys niille, jotka ovat ihmetelleet mitenkä tämän blogin päivitys on kuukausiksi jäätynyt näin ankarasti. Noh, useimmitenhan päivittelyni on kohdistunut viikonlopuille, on ollut aikaa kirjoittaa. Keväästä aika hämmästyttävän moni veckoslut on kulunut tien päällä, joten nocando. Sen lisäksi tähän asti suht uskollisesti harrastamani kuvien liittäminen blogin yhteyteen on käynyt rasittamaan ankarasti ja vienyt kirjoitushaluakin. Teknisesti yksinkertainen tehtävä käy jäätävän kuluttavaksi kun samaa avaakuva-skaalaa-tallenna-sovita-tallenna-lataagalleriaan-avaatekstiruutu-lataagalleriastatekstiruutuun-päivitäuusikuva-sarjaa käy rassaamaan vaikka vähän yli 5 kertaa, saati jos enemmänkin. Pisteitä kaikille kärsivällisemmille toveribloggareille. Muttamutta, sen takia tämän kevään ensimmäisen kertomuksen yhteydessä ei kuvia näykään, koska ne ovat olleet jo tovin verran naamakirjassa näkyvillä. Facebookittomat jättäkööt kommenttia, että ”äyväy, ei taho kirjautua sinne mut tahtoo nähä” niin kahtotaan mitä tehdään. Joka tapauksessa…Tammikuun 12. lennähdettiin takaisin uudelle mantereelle erittäin miellyttävästi vietetyn joululoman jälkeen. Vajaa päivä siinä tuli oltua paikallaan Nykissä ennen jatkoflygausta. Sillä merkillä, lähdetäänpäs Los Angelesiin…

 

JFK:ltä lähdettiin lentämään toveri Jayn kanssa aikaisin tiistaiaamuna. Kuvaa tämän mantereen totisesta koosta antaa lentoaika rannikolta toiselle, reilut kuusi tuntia. Kolmen tunnin lento Suomesta Englantiinkin saa ihan uutta perspektiiviä. Suolapähkinöiden kera jouhevasti kulunut lento saapui LAX:lle puoliltapäivin länsirannikon aikaa ja palmupuiden jökötys auringonpaisteessa oli kohtuullisen rouhea näky/fiilis vielä melko talvisissa oloissa olleeseen New Yorkiin nähden.

 

Jay haki vikkelästi vuokra-auton, joka tällä rannikolla kuulemma on melkoisen hyödyllinen väline turisteille. Itsekin tuli parissa päivässä todettua, ettei kaupungin sisäistä sen paremmin kuin ulkoistakaan julkista liikennettä voinut kehua. Vertaukset Nykin ja vaikka Bostonin jykeviin metroverkostohin olisivat todella turhia. Tämä on autoilevaa kansaa, mitä vahvasti vihjasi myös lentokentältä pois matkatessa kulutetut 8-kaistaiset tai vielä isommat motarit. Automme oli tätä uusinta hinkua olevaa hybridimallistoa, eli hiljaa hyräytteli ja vähän kulutti. Ekofanaatikot iloitkaa!

 

Jayn jeesuspuhelimen satelliittiohjauksen avulla pääsimme ongelmitta Koreatowniin, jossa asusti hänen serkkunsa Scott. Scottin luona tulisimme viettämään seuraavat 6 päivää ja näin ollen erittäin jouhevasti välttäisimme turhat asumiskustannukset. Asiaa! Mies ihte oli oikein mukavaa sorttia, joskin kummallisen vaativa musikaalisesti kun vanhaa Sepulturaa ja Strapping Young Ladiakin kuultuaan toitotti vain että kaipaisi jotain brutaalimpaa, aika hirmua. Talossa oli hänen tavaroidensa lisäksi keskikokoinen koira, jonka nimi on sattuneista mieltymyksistäni johtuen päässyt unohtumaan, sekä lyhytkarvainen kissa nimeltä Creosote. Häntä päädyin useat illat paikalla silittelemään nurkkamakkarissa kun koiran ollessa sisällä heiät oli piettävä erillään toisistaan. Oli kuulemma Scottillakin vain hoidossa joltain tutultaan ja koittivat löytää sille vakituisempaa kotia. Kysyivät toki miultakin kun kissa-fanitukseni havaitsivat, muttei tälle valitettavasti kunnon mahkuja ollut. Toivottavasti Creosote on jossakin mukavassa kodissa nyttenkin. Rapsraps.

 

Itse kaupungissa oli nähtävää ihan kiitettävään tahtiin, kuten odottaa saattoi. Paikalliset ovat paikalle muutettuaan kuitenkin suosineet ensinnä vaakasuuntaan rakentamista pystysuunnan sijaan, mikä tarkoitti siis, että pilvenpiirtäjiä ja taivaanhalkojia oli paljon odotettua vähemmän. Katukuva oli useammin kuin harvoin täysin erilainen kuin vaikka New Yorkissa kun lääniä jatkui taloineen horisonttiin vaikka kuinka muttei ylöspäin välttämättä noussut mitään lintuparvia kummempaa. Jay totesikin että vasta viime vuosina paikalliset ovat joutuneet taipumaan siihen huomioon, jotta tila vaakasuoraan on loppumassa, pitääpi rakentaa pystyyn – jänskää.

 

Korkeakylddyyri-immeisille vähän keskustan ulkopuolelta, kukkulan laelta, voi suositella lämpimästi Getty-museota, josta löytyi rouheita maalauksia, veistoksia, puisto-osio ja erittäin komeat näkymät niin downtownista kuin Tyynestä valtamerestäkin. Opeth-orkesterin fanina itseäni hämmensi hetken paikalta löytyneet Still Life-maalaukset, joita oli siis monia eri asetelmista. Odotin, että niistä jotain viittausta bändin levyjen kansikuviin tai vastaavaan olisi löytynyt, mutta ei sitten millään. Damn teasers.

 

Kunnon kylddyyrin ihmisille kuvissakin jotenkuten mainostamani Amoeba Music oli sitten yhtä mielen nirvanaa ja pankkitilin tulipätsiä. Ostoskorilla siellä kymmenien hyllyjen välissä sai seikkailla pari tuntia eikä riittänyt mihinkään. Uusille ja käytetyille molemmille tuhottomasti tarjontaa ja kaikki oli lajiteltuna todella ihailtavasti. Kun tosiaan meille Lepralaisille kotoinen gospel-orkka Horna on saanut putiikista omalla nimellä varustetun lokeron, niin avot! Jos käytte Losissa tahi San Fransiscossa (jonka liike on kuulemma vielä isompi – käsittämätöntä), niin muistakaa Amoeba Music ja nauttikaa/kärsikää.

 

Elävän musiikin puolelta tuli vierailtua Jayn kanssa siinä lekentaarisessa ja kuten-vähän-olettaa-saattoikin sisätiloiltaan melko pikkuisessa Whiskey A Go-Gossa kahtelemassa hevanderia. Semmoinen vähän Tavastiaa isompi klubi oli venytetty odotetusti kahteen kerrokseen ja pohjalla oli ehkä jopa vähemmän tilaa kuin Tavalla. Ei siellä isossa maailmassakaan kaikkea meiän kotomaista koolla päihitetä. Ennen pääjehuja soitelleet paikallispumput eivät juuri tuntoja herättäneet, hardcoren makuista metallia paljolti puskivat tiskiin ja laidalta ylitse paljoa tahraamatta. Ennen pääbändiä soitellut Arkaea veti ensimmäisen keikkansa ikinä, joka voi kuulostaa erikoiselta kun pumppu oli vuorossa toisena ennen pääesiintyjää. Kyseessä oli kuitenkin tämmöinen isojen jehujen sivuproggis, koska joukon päällepäsmäreinä toimivat Fear Factoryssa paljon enemmän mainetta niittäneet Christian Olde Wolbers (kitara) ja Raymond Herrera (rummut). Kyllähän sitä FF:n teknistä rytmikikkailua löytyi tämänkin nimen alla vähäsen, mutta enemmän hooceen ja paikoittain jopa sen ikävämaineisen emon rekisteriin vetänyt laulaja ei istunut omiin mieltymyksiini, josko ei bändin kokonaisuuteenkaan mies ihan saumattomasti mahtunut. Kuriositeettibändi.

Paikalle oltiin kuitenkin menty seuraamaan God Forbidia, tuota Amerikan Vantaalta, New Jerseystä lähtenyttä räimesakkia, joka vetikin hienon keikan. Muutama vuosi takaperin bändi veti puskista Tavastialla Machine Headin lämppärinä erittäin kovan keikan ja tatsi oli tallella. Kitaristit olivat vaihtaneet uuden levyn myötä (jonka julkaisua tämä keikka taisi muuten juhlistaa) kuusikieliset seiskareihin, joten alakerrasta löytyi erityistä potkua äijien tikuttaessa riffejä menemään. Paikallinen moshpit oli ihan normivauhdikas, vaikkei verrattain pienenä kyennytkään Worcesterissa kokemiini mittoihin. Mainittakoon nämä hauskat yksityiskohdat: Tältä Arkaealta tuli nähtyä heidän ensimmäinen keikkansa ikinä, kun puolestaan God Forbidiltä ainakin tämän alkuperäisen kokoonpanonsa osalta tuli kai nähtyä viimeinen keikka. Vajaa kuukausi takaperin kun yksi pääbiisintekijöistä, kitaristi Dallas Coyle (joka ojensi plektran aikanaan tassuuni Tavastialla) lähti bändistä. Taitaa pumppu onneksi jatkaa uudella kepittäjällä. Parissakin mielessä siis historiallinen keikka.

 

Jatketaan lämmöstä ja lööbauksesta piakkoin. Rairai!