Nykistä palattuani en hirmuisen kauaa ehtinyt tulessa makailla kun piti lähtemän kampukselta matkaamaan osavaltion sisäisesti. Väsymyksestä huolimatta liikkeelle ponkaisu ei ollut hankala temppu missään mielessä, koska vajaan sadan kilometrin päässä Worcesterissa odotti monta, monta vuotta odotettu keikka.
Iced Earth on arviolta vuodesta 2002 asti ollut yksi lempibändejäni, jonka konserttiin on tullut hamuttua sittemmin moneen otteeseen. Vuonna 2004 jo Suomen keikalle suunnanneena, pressin edustajana kirjattuna ja haastatteluakin tekemään valmistautuneena piti pettyä kun bändin johtohahmon Jon Schafferin selkäoperaation tähden koko Euroopan kiertue peruttiin. Sen jälkeisillä kahdella vanhan mantereen kiertueella ei Suomi ollut ohjelmistossa, eikä itselläkään pokkaa ollut lähteä vaikka Saksaan sulattamaan pääni mielihyvällä. Onni onnettomuudessa, että uusi manner antoi tähän ehdottomaan "asioita, joita tehdä ennen kuin potkaiset sankoa"-kandidaattiin mahdollisuuden ja kohtuullisen läheltäkin.
Ensin kuitenkin miljööstä. Worcesterissa asuu palttiarallaa 175.000 asukasta ja sellainen on kooltaankin. Vähän Jyväskylältähän se vaikutti, tosin täällä vastaan tuli enemmän neljännesdollaria pyytäneitä baritoneja. Mukavalta väki siltikin vaikutti, esimerkkinä yksi lämminhenkinen rouvashenkilö, joka jalkakäytävällä vastaan tullessa muistutti miuta yllättäen, että "Jeesus yhä rakastaa sinua". Hetken aikaa mietin, että oliko tämä rouva samaa pataa niiden tahdikkaiden suomalaisten kaduntallajien kanssa, joille pitkä tukka ja mustaan pukeutuminen ovat taattuja merkkejä vanhan vihtahousun palvomisesta, mutta kuittasin tilanteen kuitenkin mukavana muistutuksena.
Worcester oli rakenteeltaan hyvin odotetun kaltainen: modernisoitu keskusta – jossa puolen kilometrin säteellä oli ainakin kolme Dunkin' Donuts-liikettä – piti yllä kaupankäyntiä ja hyvin kunnostettua kaupunkikuvaa. Sen puolen kilometrin jälkeen siellä täällä rakennukset olivat hieman vaatimattomampia, jos ei nyt kuitenkaan gettoa missään mielessä (kyllä tämä alue häikäisi verrattuna Etelä-Philadelphiaan). Odotetun keikan pitopaikkana toiminut Palladium oli ulkoa päin katsottuna kuin mikä tahansa iso varastorakennus, jonka oven ylle oli läiskäisty iso kyltti esiintyjiä varten. Sisältä päin tilat kuitenkin vakuuttivat huomattavasti kovemmin.
Kuten Hammerstein Ballroomissakin tuli ajateltua, Suomessa todella kaivattaisiin Palladiumin kaltaisia vanhan teatterin mallisia rakennuksia. Keikkapaikkoina nämä tuhannesta pariin moiseen ihmistä vetävät tilat ovat erinomaisia, koska tilaa löytyy lattialta lavan edessä riehujille kylliksi ja rauhallisemmin meininkiä seuraavat voivat olla joko lattian perällä tai sitten parvella, jossa nousevat penkkirivistöt takaavat hyvät näkymät. Ja nyt puhutaan siis kunnon kaaren muotoisesta parvesta, ei Nosturin ja Tavastian (sinällään hienoja paikkoja - toim. huom. -) kuppaisista baaritasanteista.
Sisälle käppäiltyäni illan ensimmäinen lämppäri, Saviours, oli jo täydessä tohinassa. Nuorilta näyttivät, perhanan nuorilta, elikkä hyvässä seurassa olivat päässeet lavataitoja hiomaan. Vaikka soitto olikin tiukkaa niin lavapresenssissä huomasi vielä tottumattomuuden kahleet, mutta kyllä pumpun Motörhead-lite -paahdosta ajan kanssa varmasti voi vielä hyvän sopan saada aikaan. Vielä ennen pääjehuja lavalle astui Into Eternity, joka pääsi puun takaa vakuuttamaan sen verta kovaa, että porukan uusin levy piti hanskata haltuun. Teknisesti hallussa ollut nuottimyrsky piti hallussaan hyvin sillä aikaa kun ihmetteli miten bändin laulaja päästeli yhden biisin aikana kurkustaan niin ihan vakuuttavaa mörinää kuin lasinpirstonta-kiljaisujakin. Vakuuttavaa.
Kaukana jossain vakuuttavan paremmalla puolen oli se kauan odotettu, FIVE YEARS IN THE MAKING, Iced Earthin keikka. Kun pelkästään introna moniväristen valojen välkkeessä tämä kuva:
pauhasi taustalla PA-laitteista, niin eihän siinä voinut kuin ajatella että
EPICNESS!!#"¤#¤!!!#"¤)/((/&¤!! tai jotain elämää suurempaa anyhow. Koko pumppu soitti tulessa ja yksi omia suosikkilaulajiani, Mighty Matt Barlow oli aivan tulessa. Karismaattisempaa ja tunteisiin vetoavampaa ääntä Nevermore -orkesterin tältä puolen saa etsiä vaikka minkä elukoiden kanssa – turhaan. Settilistan kertaaminen (PURE EVIL!! THE COMING CURSE!! MELANCHOLY (HOLY MARTYR)!!) ei valitettavasti monille sanoisi mitään, mutta jos onni sattuu kohdalle ja jotakuta lukijaa ihan kiinnostaisi, niin kysykää poies, hehkutan sitten senkin edestä. Keikan aikana tuli myös huomattua että tässä maassa hallitaan yleisönsurffaus niin yleisön järkkäreidenkin puolesta ihailtavasti. Jannut seilataan systemaattisesti lavan eteen aidalle, josta heidät sitten poimitaan alas ja ohjataan sivusta takaisin yleisöön. Ei merkkiäkään Suomi-keikkojen fasisti-linjauksesta (okei, jossa on myös pointtinsa), jossa osoitellaan vain että ALAS! ALAS! Tahi sitten mennään sinne sekaan vetämään surffaajat alas. Sitten jos satutaan seilaamaan aidalle, niin nostellaan pois. Anyhoo, yksi parhaita keikkoja mitä ikänä on nähty. Toivon totta perhanassa, että IE tulisi pian Suomeakin kunnioittamaan keikalla – olin sitten itse paikalla sitä näkemässä tai en. Jos vaan maassa olen, niin kyllä näkisin.
Alla pari otosta ja observaatiota Worcesterista, naamakirjassa enemmältikin.
The Palladium, kaikessa kuutiomaisessa loistossaan.
AA-potilaat tuskin arvostaisivat tämän juottolan nimeä.
Onpa muuten tavallaan Orwelliaaninen lausahdus.
WoW! Tony Halmeen takapuoli - in door form!!
Gimme a hell yeah! HELL YEAH!
Kommentit