Täälläpäin koulutuslaitoksilla tuntuu olevan todella mukavasti syitä lomapäiviin. On Advising Day, Veteran's Day, Yom Kippur, Martin Luther King Day, Columbus Day, Thanksgiving ja muitakin päivästä muutamaan venyviä lomapaloja siellä täällä. Sitten on myös kotoisan syyslomamme vastinetta kai jotenkin esittävä October break, joka erittäin kohteliaasti oli asetettu välille 10.-14.10. Lomaa siis nimipäivästäni syntymäpäivääni – passaa! Kun en parempaakaan keksinyt tuolle välille, niin päätin mennä morjenstamaan taas kaveriani Jayta New Yorkiin. Ihan tiettyä nähtävääkin tällä välillä oli, nimittäin nimipäivänäni kaupungissa oli esiintymässä uuden suomalaisen kansanmusiikin huippuorkesteri, Children Of Bodom.

Nykkiin saapuminen Peter Pan-linjurilla oli taas mutkatonta, vaikka lähtö venyi sen verran pitkäksi, että saapumisen ja keikan alkamisen välille ei jäänyt juuri luppoaikaa. Reppua piti raahata mukana odottaessani Jayta töistään saapuvaksi. Kiirettä taisi hällä olla päivän aikana, koska ei kotiinkaan ehtinyt vaatteita vaihtamaan. Metallikeikalle meneminen patologin sinisessä työ-univormussa meneminen oli tosin ihan noheva veto, vaikkei soittamassa mikään Carcassin kaltainen bändi ollutkaan. 

Keikkapaikkana toimi yksi NYC:n tunnetuimpia ja kehutuimpia kohteita, down townilla oleva Hammerstein Ballroom. Manhattan Centerissä sijaitseva, noin 2500 henkeä vetävä teatterisali oli parvekeosioineen erittäin hyvä paikka yleisölle, mitä nyt kaiku saattoi korkeakattoisessa tilassa vähän olla haittana. Samaiseen saliin Ring Of Honorkin vetää suurimmat yleisönsä muutaman kuukauden välein. Keskellä olevaa lavaa eli kehää ajatellen tila toimii ehkä vielä himpun paremmin. Bodomeilla ja lämppäreillä oli tietysti laidassa oleva stage käytössä. Paikalle kulkiessa tuli mietittyä, että mitenköhän isoja nimiä Bodomiitit oikeasti ovatkaan Jenkeissä kun kovasti ovat täällä viime vuodet keikkailleet. Noh, lähdetään siitä että tunti ennen ovien avautumista Centerin edestä lähti jono, joka ulottui kuuden korttelin päähän ja kasvoi siitä vielä parilla kadunvälillä ennen edes ovien avaamista. Sukseeta siis on eikä ihan vähääkään. Kuvaavaa ehkä oli, että yksi illan special guest-akteista oli Testament, Kaliforniassa jo 80-luvun thrash metallin kulta-aikoina aloittanut yhtye, jolla nimeä ja levymyyntiä luulisi yhteensä olevan COBia enemmän, mutta kyllä Bodom-paidat veivät tässä yleisössä selkeän lukumäärävoiton. Itsehän ostin tyylikkään Testament-kuosin.

Jonotuksen määrä harmittavasti pisti missaamaan ensimmäisen lämppärin, Alaskalaisen Between The Buried And Men, jonka yksittäiset kappaleetkin saattavat kuulemma vaihdella tunnelmaltaan death metallista Beatles-henkiseen tunnelmointiin. Mene ja tiedä. Heitä seurannut Black Dahlia Murder oli huomattavasti perinteisempää dödöä hienoisin hardcore-vaikuttein. Ei ihan sitä ominta kamaa, mutta menihän sitä kuunnellessa aikaa sopivasti. Testament omistikin sitten asianmukaisesti ja soundit alkoivat olla jo kohdillaan. Kotikaupungissaan kitaroinut Alex Skolnick näytti sooloillaan kaapin paikan makuuhuonekitaristeille. Bändi oli muutenkin liekeissä. Bändin laulaja Chuck Billy on yhä paitsi kova karjuja, myös todella pelottava ilmestys melkein kaksimetrisissä (ja lähes yhtä harteikkaassa), intiaaniverta kierrättävissä raameissaan. Ei niitä heppuja, jonka toivoisi kohtaavansa pimeällä tai sen puoleen valaistullakaan kujalla yksin.

Espoon kukkakepit sen sijaan olivat hurtilla tuulella ja saivat yleisön melko vilkkaasti pähkinöiksi. Suomalaiseen menoon verrattuna mosh pitit tuntuvat olevan täälläpäin himpun laajempia ja niissä pyörii huomattava määrä useammin hc-keikoilla kohdattavia rasittavia ninjoja, jotka yleisen juoksentelun ja toisia vasten pomppimisen sijaan heiluttavat raajojaan holtittomasti ympärillään. Not cool. Meininki oli kuitenkin eläväistä eikä paareja missään vaiheessa tarvittu, joten voiton puolelle jäätiin. Bodomin lapset soittivat todella tiukasti ja kaimani Laihon välispiikit olivat melko tuttua kauraa englanniksi käännettynä. Ylläripylläri-biiseinä oli erittäin mukava kuulla sekä Children of Decadence että Bed of Razors. Soittelivatpa ruojat ennen encorea vähän Journeytakin. Se on herkkä hetki kun Alexi Laiho rääkyi aikuisrokkia koskettimien tahdissa. Vaikka tämä kokonaisuutena olikin muistaakseni neljäs tai viides Bodom-keikkani yhtä monen vuoden sisään, kannatti kokemus ehdottomasti. Bändin suksee-taso pääsi tosiaan yllättämään, sillä veikkaisin Hammersteinissakin olleen melkein 2000 jantteria, ellei ylikin. Lämmittelyähän tämä tosin vain oli loman jälkeisenä päivänä odottaneeseen keikkaan Massachusettsin puolella. Sitä ennen kuitenkin pari päivää Nykissä sujahtivat mallikkaasti Jayta seuratessa. Kävimme mm. syntymäpäivillä, joilla päivänsankari oli isosti friikahtanut Suomeen. Siniristi-lipun lisäksi paikalta löytyi mm. Don Rosan värkkäämä Sammon Salaisuus-opus. Olisiko mies ollut nimeltään Greg tai Jeff (perhanan nimimuisti)…sanoi kuitenkin ettei ymmärrä suomenkielisestä opuksesta juuri sanaakaan, mutta on silti siitä kovin ylpeä. Poikkesimme myös yhdessä erittäin pienikokoisessa mutta viihtyisässä olut-talossa, jossa maltaat olivat yhtä maukkaita kuin ne olivat kalliita. Kysäisenpä Jaylta mikä paikan nimi ja sijainti oli, niin voin suositella. Hyvin siellä aika taas kului, niinkin hyvin etten kameraa jaksanut raahata tällä kertaa lainkaan. Riitti hetkeksi se turistiksi leimautuminen. Kaipa Isohon Omenaan vielä tulisi palattua, seuraavaksi kuitenkin käytihin suuntaamaan kampuksen kautta kohti pitkään, pitkään odotettua hetkeä. Siitä seuraavassa.