Seuraa satunnaisia huomioita satunnaisista asioista satunnaisilta päiviltä.

 

Ainakin itselleni on kulttuurieroista opetettu, että amerikkalaiset olisivat kovin avoimia, suorapuheisia, sosiaalisia ja ensikohtaamiselta lämpimiä ihmisiä. Tähän mennessä tämä ennakkoluulo on pitänyt ihan tasan kutinsa. Aika pitkälti kaikki puheyhteyteen tulleet alkuasukkaat ovat olleet iloista väkeä. "Hey! How are you? How you doing?" Tottumista on vähän vaatinut se, että täällä pelkästään polulla ohitse kävellessäänkin tervehdysten yhteydessä kysytään, tai oikeastaan sanotaan, että "how are you". Ei siihen varsinaisesti vastausta odoteta, vaan ilmeisesti takaisin on hyvä todeta "hey, how are you". Paitsi jos sattuvat pysähtymään tilanteessa juttelemaankin.

 

Toinen tottumista kysynyt asia ja hienoinen yllätyskin oli, mitenkä täällä virallisen linjan mukaan vaalitaan poliittisesti ja sosiaalisesti korrektia kielenkäyttöä. Tätä kansainväliset tuutorit meille painottivat paljon kun muilta mailta olimme tulleet, että emme ottaisi itseemme jos huumorillakin meille vitsiä ulkomaalais-stereotypioista väännetään. Itse lähinnä naureskelin, että eipä siinä mitään jos joku miulta jääkarhuista tai eskimoista tulee kysymään. Tuutorit olivat kuitenkin kovin tosissaan, että sellaisesta pitää vitsailijoille huomauttaa: "not cool". Käytännössä tämä tuli huomattua itse kun viattomasti pastaruokaa ilmassa maistellessani tokaisin "smells good, mamma mia", johon vierellä ollut italialainen tuutorimme reagoi ikävällä katsahduksella. Omiin vitsailutapoihin pitäisi siis kiinnittää huomiota.

 

Sama hyvinkin korrekti kielenkäyttö koskee mm. seksuaalisia vähemmistöjä. Normisti tajuttavien halveerausten lisäksi tuutorit huomauttivat, että esim. "biseksuaali" voi myös olla hieman huono sana, koska sekään ei ole mitenkään tarkka määrittely. Ensimmäisten luentojenkin esittelykierroksilla nimen sekä kotiosavaltion/-maan lisäksi kaikkia pyydettiin kertomaan "preferred gender pronoun", elikkä halusiko itsestään käytettävän feminiiniä vai maskuliinia pronominia. Voi kuulostaa suomalaiseen maailmankuvaan erikoisen nippelitarkalta, mutta on täällä luennoilla tullut vastaan pyyntöjä pronomineille, joita ei ulkonäön perusteella olisi heti arvannut.

 

Näillä ja monilla muilla pikkujutuilla (esim. unisex-vessat lähes kampuksen joka asuntolassa ja rakennuksessa urheiluhallia lukuun ottamatta) tähdätään vapaamieliseen ja suvaitsevaan opiskeluympäristöön, jossa kaikilla olisi turvallinen ja hyvä olo. Tässä vaiheessa ainakin Eric Cartman sanoisi "god damn hippies", mutta omasta mielestäni tämä on erittäin kunnioitettava pyrkimys. Ennen kuin kukaan luulee, että koko tämän maan korkeakoulutusjärjestelmä tähtäisi maitoon ja hunajaan, niin Hampshire College on ollut alustaan ´65 asti kokeellinen ja uusia menettelytapoja etsivä yliopisto. Poikkeuksellinen paikka.

 

Hippiydestä huolimatta ei kannata myöskään luulla, että alue olisi aikakapseli 60-luvulle, jossa kaikki kulkisivat luennoille kukat korvien takana, tupangit huulilla ja mielet yläilmoissa. Palttiarallaa 40.000 dollarin vuosittaiset lukukausikulut pitävät huolen, että aikaa ei kuluteta vain laiskotteluun ja kampuksen oma "poliisi", Public Safety, kiertelee alueella tasaisesti valvomassa rauhaa ja pitämässä huoneistot mahdollisimman puhtaina.

Itselleni mukava tekijä on ollut kampuksen suuri muusikkomäärä, jota riittää oletetusta kitaristimassasta basisteihin, rumpaleihin, laulajiin, viulisteihin, huilisteihin, mandolinisteihin ja haitaristeihin asti. Bändiä en ole itselleni etsinyt, mutta yhden paikallisen acapella-ryhmän, Gin & Tonicsin, toimintaan olen jo liittynyt. Eikä se mikään kakkukävely ollut, että "nyt tulisin hoilaamaan, lemme in". Koe-esiintymisessä piti käydä näyttämässä, että jotain osaa, eivätkä läheskään kaikki päässeet messiin. Bassoksi lopulta päädyin, joten lasinpirstomisen sijaan tehtäväni on perustusten murentaminen.

 

Vähemmän ennalta-arvattavaa oli, että liityin myös yliopiston futisjoukkueeseen (siis se oikea futis, ei kantotaklausheittopallo). Kun menin huvikseni toisella viikolla katsomaan millaista liikuntaa voisi saada joukkueen harjoituksissa, oletin menon olevan samanlaista kuin Joensuun yliopiston rentosarjassa. Palloa potkiskellaan sinne tänne verkkarit ja farkut päällä, joskus ihmisiä riittää peliinkin. Mutta näillä oli polvisuojat, pelipaidat, piikkarit ja valmentajakin. He venyttelivät ringissä ja tekivät koordinoituja harjoituksia. Noh, maalivahdiksihan mie tulin lämmittelemään, että ei se pallon eteen heittäytyminen mitenkään erilaista kai voinut olla, vaikka homma olisi vähän vakavampaa. Eihän? Eipä sinällään, astetta kovempaa sitä palloa vaan tuli kohti. Ranteet olivat kovilla pari viikkoa, mutta urheiluteippi ja kunnon hanskat auttoivat. Ei se joukkuekaan mitään ryppyotsaisia voittonarkomaaneja sisältänyt, kunhan heihin vähän tutustui paremmin. Rentoa porukkaa.

 

Luennotkin kursseillani (Literary Journalism, The American Novel 1900-1945 ja Practice of Literary Journalism) ovat olleet sekä mielenkiintoisia että haastavia. Niistä enemmän kunhan pääsee sisälle koko hommaan hieman paremmin.

 

Tästä oli hyvää jatkaa…kohti ensimmäistä road tripiä. Uuuujeah!