27.04.2009 - 08:30
Nonniis, lähdetäänpä vihdoin palaamaan ajassa taaksepäin. Tiedotettakoon pieni näkemys niille, jotka ovat ihmetelleet mitenkä tämän blogin päivitys on kuukausiksi jäätynyt näin ankarasti. Noh, useimmitenhan päivittelyni on kohdistunut viikonlopuille, on ollut aikaa kirjoittaa. Keväästä aika hämmästyttävän moni veckoslut on kulunut tien päällä, joten nocando. Sen lisäksi tähän asti suht uskollisesti harrastamani kuvien liittäminen blogin yhteyteen on käynyt rasittamaan ankarasti ja vienyt kirjoitushaluakin. Teknisesti yksinkertainen tehtävä käy jäätävän kuluttavaksi kun samaa avaakuva-skaalaa-tallenna-sovita-tallenna-lataagalleriaan-avaatekstiruutu-lataagalleriastatekstiruutuun-päivitäuusikuva-sarjaa käy rassaamaan vaikka vähän yli 5 kertaa, saati jos enemmänkin. Pisteitä kaikille kärsivällisemmille toveribloggareille. Muttamutta, sen takia tämän kevään ensimmäisen kertomuksen yhteydessä ei kuvia näykään, koska ne ovat olleet jo tovin verran naamakirjassa näkyvillä. Facebookittomat jättäkööt kommenttia, että ”äyväy, ei taho kirjautua sinne mut tahtoo nähä” niin kahtotaan mitä tehdään. Joka tapauksessa…Tammikuun 12. lennähdettiin takaisin uudelle mantereelle erittäin miellyttävästi vietetyn joululoman jälkeen. Vajaa päivä siinä tuli oltua paikallaan Nykissä ennen jatkoflygausta. Sillä merkillä, lähdetäänpäs Los Angelesiin… JFK:ltä lähdettiin lentämään toveri Jayn kanssa aikaisin tiistaiaamuna. Kuvaa tämän mantereen totisesta koosta antaa lentoaika rannikolta toiselle, reilut kuusi tuntia. Kolmen tunnin lento Suomesta Englantiinkin saa ihan uutta perspektiiviä. Suolapähkinöiden kera jouhevasti kulunut lento saapui LAX:lle puoliltapäivin länsirannikon aikaa ja palmupuiden jökötys auringonpaisteessa oli kohtuullisen rouhea näky/fiilis vielä melko talvisissa oloissa olleeseen New Yorkiin nähden. Jay haki vikkelästi vuokra-auton, joka tällä rannikolla kuulemma on melkoisen hyödyllinen väline turisteille. Itsekin tuli parissa päivässä todettua, ettei kaupungin sisäistä sen paremmin kuin ulkoistakaan julkista liikennettä voinut kehua. Vertaukset Nykin ja vaikka Bostonin jykeviin metroverkostohin olisivat todella turhia. Tämä on autoilevaa kansaa, mitä vahvasti vihjasi myös lentokentältä pois matkatessa kulutetut 8-kaistaiset tai vielä isommat motarit. Automme oli tätä uusinta hinkua olevaa hybridimallistoa, eli hiljaa hyräytteli ja vähän kulutti. Ekofanaatikot iloitkaa! Jayn jeesuspuhelimen satelliittiohjauksen avulla pääsimme ongelmitta Koreatowniin, jossa asusti hänen serkkunsa Scott. Scottin luona tulisimme viettämään seuraavat 6 päivää ja näin ollen erittäin jouhevasti välttäisimme turhat asumiskustannukset. Asiaa! Mies ihte oli oikein mukavaa sorttia, joskin kummallisen vaativa musikaalisesti kun vanhaa Sepulturaa ja Strapping Young Ladiakin kuultuaan toitotti vain että kaipaisi jotain brutaalimpaa, aika hirmua. Talossa oli hänen tavaroidensa lisäksi keskikokoinen koira, jonka nimi on sattuneista mieltymyksistäni johtuen päässyt unohtumaan, sekä lyhytkarvainen kissa nimeltä Creosote. Häntä päädyin useat illat paikalla silittelemään nurkkamakkarissa kun koiran ollessa sisällä heiät oli piettävä erillään toisistaan. Oli kuulemma Scottillakin vain hoidossa joltain tutultaan ja koittivat löytää sille vakituisempaa kotia. Kysyivät toki miultakin kun kissa-fanitukseni havaitsivat, muttei tälle valitettavasti kunnon mahkuja ollut. Toivottavasti Creosote on jossakin mukavassa kodissa nyttenkin. Rapsraps. Itse kaupungissa oli nähtävää ihan kiitettävään tahtiin, kuten odottaa saattoi. Paikalliset ovat paikalle muutettuaan kuitenkin suosineet ensinnä vaakasuuntaan rakentamista pystysuunnan sijaan, mikä tarkoitti siis, että pilvenpiirtäjiä ja taivaanhalkojia oli paljon odotettua vähemmän. Katukuva oli useammin kuin harvoin täysin erilainen kuin vaikka New Yorkissa kun lääniä jatkui taloineen horisonttiin vaikka kuinka muttei ylöspäin välttämättä noussut mitään lintuparvia kummempaa. Jay totesikin että vasta viime vuosina paikalliset ovat joutuneet taipumaan siihen huomioon, jotta tila vaakasuoraan on loppumassa, pitääpi rakentaa pystyyn – jänskää. Korkeakylddyyri-immeisille vähän keskustan ulkopuolelta, kukkulan laelta, voi suositella lämpimästi Getty-museota, josta löytyi rouheita maalauksia, veistoksia, puisto-osio ja erittäin komeat näkymät niin downtownista kuin Tyynestä valtamerestäkin. Opeth-orkesterin fanina itseäni hämmensi hetken paikalta löytyneet Still Life-maalaukset, joita oli siis monia eri asetelmista. Odotin, että niistä jotain viittausta bändin levyjen kansikuviin tai vastaavaan olisi löytynyt, mutta ei sitten millään. Damn teasers. Kunnon kylddyyrin ihmisille kuvissakin jotenkuten mainostamani Amoeba Music oli sitten yhtä mielen nirvanaa ja pankkitilin tulipätsiä. Ostoskorilla siellä kymmenien hyllyjen välissä sai seikkailla pari tuntia eikä riittänyt mihinkään. Uusille ja käytetyille molemmille tuhottomasti tarjontaa ja kaikki oli lajiteltuna todella ihailtavasti. Kun tosiaan meille Lepralaisille kotoinen gospel-orkka Horna on saanut putiikista omalla nimellä varustetun lokeron, niin avot! Jos käytte Losissa tahi San Fransiscossa (jonka liike on kuulemma vielä isompi – käsittämätöntä), niin muistakaa Amoeba Music ja nauttikaa/kärsikää. Elävän musiikin puolelta tuli vierailtua Jayn kanssa siinä lekentaarisessa ja kuten-vähän-olettaa-saattoikin sisätiloiltaan melko pikkuisessa Whiskey A Go-Gossa kahtelemassa hevanderia. Semmoinen vähän Tavastiaa isompi klubi oli venytetty odotetusti kahteen kerrokseen ja pohjalla oli ehkä jopa vähemmän tilaa kuin Tavalla. Ei siellä isossa maailmassakaan kaikkea meiän kotomaista koolla päihitetä. Ennen pääjehuja soitelleet paikallispumput eivät juuri tuntoja herättäneet, hardcoren makuista metallia paljolti puskivat tiskiin ja laidalta ylitse paljoa tahraamatta. Ennen pääbändiä soitellut Arkaea veti ensimmäisen keikkansa ikinä, joka voi kuulostaa erikoiselta kun pumppu oli vuorossa toisena ennen pääesiintyjää. Kyseessä oli kuitenkin tämmöinen isojen jehujen sivuproggis, koska joukon päällepäsmäreinä toimivat Fear Factoryssa paljon enemmän mainetta niittäneet Christian Olde Wolbers (kitara) ja Raymond Herrera (rummut). Kyllähän sitä FF:n teknistä rytmikikkailua löytyi tämänkin nimen alla vähäsen, mutta enemmän hooceen ja paikoittain jopa sen ikävämaineisen emon rekisteriin vetänyt laulaja ei istunut omiin mieltymyksiini, josko ei bändin kokonaisuuteenkaan mies ihan saumattomasti mahtunut. Kuriositeettibändi. Paikalle oltiin kuitenkin menty seuraamaan God Forbidia, tuota Amerikan Vantaalta, New Jerseystä lähtenyttä räimesakkia, joka vetikin hienon keikan. Muutama vuosi takaperin bändi veti puskista Tavastialla Machine Headin lämppärinä erittäin kovan keikan ja tatsi oli tallella. Kitaristit olivat vaihtaneet uuden levyn myötä (jonka julkaisua tämä keikka taisi muuten juhlistaa) kuusikieliset seiskareihin, joten alakerrasta löytyi erityistä potkua äijien tikuttaessa riffejä menemään. Paikallinen moshpit oli ihan normivauhdikas, vaikkei verrattain pienenä kyennytkään Worcesterissa kokemiini mittoihin. Mainittakoon nämä hauskat yksityiskohdat: Tältä Arkaealta tuli nähtyä heidän ensimmäinen keikkansa ikinä, kun puolestaan God Forbidiltä ainakin tämän alkuperäisen kokoonpanonsa osalta tuli kai nähtyä viimeinen keikka. Vajaa kuukausi takaperin kun yksi pääbiisintekijöistä, kitaristi Dallas Coyle (joka ojensi plektran aikanaan tassuuni Tavastialla) lähti bändistä. Taitaa pumppu onneksi jatkaa uudella kepittäjällä. Parissakin mielessä siis historiallinen keikka. Jatketaan lämmöstä ja lööbauksesta piakkoin. Rairai!
30.01.2009 - 08:44
Palattuani Kanadan puolelta Amherstiin syyslukukausi oli jo kelaamassa ihtiään kohti loppua. Marraskuun lopussa oli vielä kiitospäivän ympärillä pidetty muutaman päivän loma, jonka vietin New Yorkissa toveri Jayn luona tutustumassa tähän suomalaisille hyvin paljon oudompaan juhlapyhään. Pirusti he syövät kalkkunasta lähtien vaikka mitä marsipaaneja ja koko suku on koolla. Itse kiitospäivänä tuli yritettyä katsella ensimmäisen kerran hyvin keskittyneesti amerikkalaista jalkapalloa, mutta ruokakooma vei uneen liian voimakkaasti. Paluumatkalla Nykistä tuli poikettua ihailtavan lentävällä tahdilla Hartfordissa tsekkaamassa erittäin paljon odottamani konsertti Trans-Siberian Orchestralta. Kyseessä on siis Savatage-nimisestä heavy-bändistä laajentunut rokkikokoonpanon, monipäisen laulajaosaston ja pienikokoisen sinfis-orkesterin yhdistelmä, joka on tehnyt todella jytyjä sekä kauniita versioita niin joululauluista, klasaribiiseistä kuin omista sävellyksistäänkin. Juutuupittakaapa Trans-Siberian Orchestra ja hellikää korvianne. Suosittelen etenkin veisuja Old City Bar ja This Christmas Day, among oodles of many.
Bändi tunnetaan biisien ja kovien muusikoiden lisäksi mammuttimaisesta lava- ja valoshowstaan, joka taitaa olla joissain kirjoissa jopa ”world’s biggest indoor lightshow”. Siltä se kyllä vaikuttikin, huh. Keikka oli sanalla sanoen mahtava. Harmi kyllä Trans-Siberian Orchestra ei ole koskaan Euroopassa kiertänyt, mutta jos marras-joulukuussa matkaatte tänne uudelle mantereelle, niin tsekatkaa ihmeessä netistä bändin kiertue-aikataulut – juhlapyhien aikana kun vuosittain kiertävät. Taatusti näkemisen arvoinen keikka vaikkei edes mikään hevidiggari olisi. Parempaa joulumusiikkia ei tältä pallolta löydä, sano.
Joulukuun puolessa välissä luennot olivat sitten jo päättyneet ja kuin ihmeen kaupalla koko palautettu esseeryöppy sai hyväksyvän vastaanoton. Tämän ilouutisen myötä voikin tehdä tähän väliin syyslukukauden tilastokatsauksen huolellisesti valikoiduilla indekseillä.
Nähdyt kaupungit ensimmäisen käynnin perusteella järjestettynä (mukaan laskettu paikat, joissa käynti oli mainittavasti pidempi kuin ”bussi pysähtyi täällä”):
New York-Amherst-Boston-Philadelphia-Northampton-Worcester-Hartford-Danbury-Montreal
Matkatut kilometr…tai paikallisesti sanottuna mail…oikeastaan ihan turha yrittääkään humanistimatikalla.
Ihanan huokeista putiikeista hankitut levyt:
Alice Cooper – Along Came A Spider Alice In Chains – Jar Of Flies Austrian Death Machine – Total Brutal The Beatles – 1 The Blind Boys Of Alabama – Higher Ground Crash Test Dummies – A Worm’s Life Dio – Dream Evil Dropkick Murphys – The Gang’s All Here Emperor – IX Equilibrium Faith No More – King For A Day, Fool For A Lifetime Frank Zappa & The Mothers Of Invention – Freak Out! Frank Zappa & The Mothers Of Invention – Absolutely Free Genesis – 1970-1975-boxi Iced Earth – The Crucible Of Man (Something Wicked Part 2) Into Eternity – The Incurable Tragedy Jethro Tull – Benefit Meshuggah – Obzen Morbid Angel – Domination Motörhead – We Are Motörhead Mr. Bungle – California Municipal Waste – Hazardous Mutation Municipal Waste – The Art Of Partying Origin – Antithesis Paul Simon – Graceland Prince – Musicology Prince – Planet Earth Pink Floyd – Wish You Were Here Rage Against The Machine – The Battle Of Los Angeles Randy Newman – Little Criminals Rebel Meets Rebel – Rebel Meets Rebel Spock’s Beard – V Steve Vai – Alien Love Secrets Symphony X – The Odyssey The Nightwatchman – One Man Revolution Tom Morello: The Nightwatchman – The Fabled City Van Halen – Best Of Volume 1 The Who – Quadrophenia Yes – The Yes Album Yes – Union
Ajanjakson livenä nähdyt painimatsit, top 5:
Match Of The Year: Jimmy Jacobs/Tyler Black vs. Kevin Steen/El Generico (Boston 9/19/08)
2. Nigel McGuinness vs. El Generico (Philadelphia 9/20/08) 3. Kevin Steen/El Generico vs. Homicide/Hernandez vs. Jimmy Jacobs/Tyler Black vs. Chris Hero/Davey Richards (Danbury 10/24/08) 4. Davey Richards vs. Roderick Strong (Montreal 11/7/08) 5. Bryan Danielson vs. Katsuhiko Nakajima (Philadelphia 9/20/08)
Muksaa aikaa ja ihmisiä: Paljon.
Suuri matka tuntemattomaan on nyt kirjattu puoliväliin asti ja tähän asti seikkailu on ollut erittäin onnistunut. Toivoa sopii, että 2009 tarjoaa paljon samaa ja parempaakin, minkä uskoisin kyllä tapahtuvan. Siitä päivitystä hyvin pian – Reissulla, joka ei suinkaan suuntautunut heti kampukselle. Rairai!
29.01.2009 - 07:45
Marraskuun alkupuolella viisumipapereitani odotti ensimmäinen pölyistä vapauttaminen. Kuten New Yorkin tuttavani Jayn, tapasin vuosia sitten Metalreviews.comin piiristä myös kanadalaisen kirjoittajan, Jason Dascalin. Hänen kanssaan oli muutamaan otteeseen puhetta, että hänen kotikaupungissaan Montrealissa pitäisi tulla käymään, hieno paikka ja good times jne. Kun kerta Amerikkaan asti olin eksynyt, niin eihän tuota Jenkkien ja Brittien äpärälasta voinut jättää väliin (tämä hupaisa määritelmä ei ole oma kielikuvani -toim. huom.-). Jasonkin tahtoi mielellään majoittaa miut, niin eihän asiassa ollut enää mitään kyseenalaistettavaa. Paitsi ehkä paikallinen rajavartiosto. Ei vaineskaan, tukasta ja parrasta huolimatta päästivät melko mutkitta lävitse, vaikka bussista piti rajalla nousta tarkastettavaksi ulos asti. Ajomatka läpi Vermontin ja New Yorkin pohjoisosien Quebecin provinssiin oli siitä mielenkiintoinen, että mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän maisemat alkoivat muistuttamaan kotoista Pohjanmaata. Aakeeta laakeeta, jne. Lopulta se maaseutu alkoi väistyä sementoidun ylivallan tullessa lisääntyvässä määrin esille, kunnes lopulta taivaanrannassa paistoivat jo pilvenpiirtäjät ja patonki-kuvitelmat.
Sanottakoon heti ranskalais-stereotypioista, että ei, paikalliset eivät käytä pääasiassa baskereita ja raita-paitoja, mutta kyllä, ranskaahan siellä enemmän puhutaan kuin englantia. Tietysti sen etelässä sijaitsevan punaniska-järkäleen olemassaolo on tiedostettu niin, että englantia osataan suhteellisen laajalti. Kuitenkin Quebecin provinssiin matkatessaan, kannattaa varautua niin, ettei häkelly jos lontooksi solkattuihin pyyntöihin ja kysymyksiin saa vastaukseksi vain ”kesköseetä”. Vai mitä sekään nyt tarkoitti? Lukiosta on niin pitkä aika.
Tähän väliin hurtti fun fact: Montrealin yhteistyökaupunki Japanissa on Hiroshima. Väärässä paikassa eivät sinne päin kurottavat vitsit siis ehkä uppoa. (Ei siis omaa kokemusta…tällä kertaa siis aikuisten oikeesti, no knee slaps, ei omaa kokemusta).
Saavuttuani paikalliselle bussiasemalle toveri Jason pääsi lopulta töistä hakemaan meikeläisen ja johdatti erittäin vieraanvaraisesti hänen ja veljensä Philin (turkasen kova kitaristi, Opethin Deliverancekin irtosi suoraan hihasta) asuttamaan batseloor-laatikkoon. Tai no olihan se ihan 3h + kyökki, ettei lainkaan paha. Lemmikkinä heillä oli jonkin luokan python, ei mikään ranteenpaksuinen, mutta kuulemma eväshiiristään teki selvää jälkeä hyvin graafisin keinoin. Kyllä senkin ollessa samassa huoneessa terraariossaan nukkui varsin mainiosti. Hintatasolta kaupungin kaupat vaikuttivat suht eurooppalaisilta, mitä nyt tietysti heikko valuutta oli miulle eduksi.
Jasonin ja hänen veljensä Philin kera tuli nähtyä kaupunkia pääkaduilta aina Mount Royalin näköalatasanteelle asti. Ehkä miulta jäi väliin kaikkein massiivisimmat rakennelmat (kuten valitettavasti Olympiastadion), mutta miljoonakaupungiksi Montrealista jäi oletettua pienempi vaikutelma. Hyviä sporttibaareja siellä silti oli, joissa suomalainenkin varmasti viihtyisi välittömästi. Kanadastahan nyt kuitenkin oli kyse, eli täällä eivät baseball ja jenkkifudis juhlineet. Ehei, täällä jääkiekko on kuningas. Montreal Canadiens on joko Ison Herran ja Jeesuksen välissä, tahi kovimpien fanien kirjoissa ihan paalupaikalla. Enemmän näin autoja joissa heilui isolla punaisella C:llä varustettu lippu kuin joissa ei. Allekirjoittanuthan sai tietysti hyvin uskottavuuspisteitä Dascaleiden ystävien seurassa kun paljastin olevani Saku Koivun maanmiehiä. Kyllä sitä miestä siellä vieläkin palvotaan. Yhtenä vierailupäivistäni pelattiin kaiken lisäksi Montreal Canadiens – Toronto Maple Leafs –ottelu, paikallisten versio meidän Suomi-Ruotsi-arvokisaotteluille. Peli tosin oli Torontossa, joten kiihko kohdistui lähinnä televisioruutuihin. Paras ehkä niin, koska tällä kertaa Toronto vei voiton melko selkeästi. Jasonin mukaan Montrealin kaupungin historian isoin mellakka sijoittui Canadiensin viimeisimmän Stanley Cup-voiton yhteyteen, joten parempi olla ajattelematta tappio-reaktioita. Ennen peliä kerkesimme seitsemän hengen porukalla ottaa erän Texas Hold ’Emia, jossa kaikkien yllätykseksi vein voiton urhealla näännytystaktiikalla ja korjasin 100 Kanadan dollaria parempaan talteen. Jasonin pre-game-uhoamisen kumoaminen oli erittäin makiaa.
Tottahan itse halusin jollain tapaa Jasonille myös antaa kulttuurielämyksiä melkein yhtä runsaasti kuin hän miulle. Tähän kun oli erittäin noheva tilaisuus vielä hänen kotikaupungissaan. Ette nimittäin ikinä arvaa minkä firman vierailun yhteyteen tämä reissu oli ajoitettu. Ring Of Honor, täsmälleen! Tehtäväni oli herätellä Jasonin kuulemma vielä 6-7 vuotta sitten suuremmassa palossa ollutta vapaapaini-intoa. Elikkä siis:
ICHIBAN!
Kyseessä oli Ring Of Honorin debyytti Montrealissa ja vasta toinen show Kanadan puolella kaiken kaikkiaankaan. Fanikanta alueella kyllä löytyy 70-80-luvuilla kovimmassa kuosissaan olleen skenen puolesta, ja kyllähän vielä Hartin klaanin kaltaiset nimet ovat Kanadassa kovaa valuuttaa. Yleisöstä oli kuulemma odotettavissa äänekästä.
Shown avauksena Erick Stevens/Eddie Edwards-vääntö toimi perustasolla. Näistä äijistä irtoaisi tasan varmalla parempaa settiä kymmenellä lisäminuutilla, että sen puoleen potentiaalia on hyvä odotella. Kovaa iskutyöskentelyä ja power-liikkeitäkin irtosi nätisti. Pääasiassahan tämän oli lisätä kitkaa Stevensin ja Sweet n’ Sour Incin välille. Ja Bobby Dempsey sai Montrealissakin pirunmoiset chantit, WiskiTangoFoxtrot? Milloin se mies päästetään kunnolla kehään kun näin laaja fanikanta on kerääntynyt. Davey Richards/Roderick Strong oli ehkä itselle jopa illan matsi. Oh, da stiffness, beautiful stiffness. Mattovääntöäkin oli erittäin mukavasti. Lujat chopithan kelpaavat ja vauvaposki-Strongiin kohdistuvat potkut ovat aina nannaa, etenkin kun Daveyn kaltainen ninjakone latoo niitä. Kymmenen minuuttia olisi tosin saanut olla ainakin lisää tätä kivaa. Kuitenkin Richardsille nähtävästi alkaneelle pushille pitkää jatkoa, kiitos.
Pääasiassa ranskaa puhunut yleisö toi tähän tilaisuuteen selkeästi oman mausteensa chanttamalla omaan korvaan täysin arvailuiksi jääneitä asioita, mutta eipä se tunnelmaa pilannut, päinvastoin. En tiedä saiko Jason täysin liekkiä syttymään uudelleen tätä uljasta harrastetta kohtaan, mutta kuitenkin yhden DVD:n miehelle jätin jälkeen, jotta josko siitä vielä jotain syntyisi. Sanoi kuitenkin pitäneensä ja ihmetelleensä miten paljon rangempaa mättöä juuri näki verrattuna televisiossa pyöriviin Rawhon ja Smackdowniin. Jepjep.
DING
Pistetään tähän loppuun vielä vaatimatonta fotoantia Canadian style, suositeltakoon tätäkin maata tämän nurkan perustella varauksetta kaikille paitsi ranskan kielestä näppyjä saaville. Tres bien!
Rauhaisaa katukuvaa Dascalien kotitalon nurkan takaa
Tässä se erikoinen puoli tosiaan että...
...en itse näistä ainakaan arvaisi että miljoonakaupungin ydinkeskustasta olisi kyse.
Oletin tämän olleen jonkin asteen kerhotalo.
La Baien pitäisi kuulemma olla jonninmoinen landmark.
Montreal at nightime:
Paikallisia alkuasukkaita, isäntäni Jason äärimmäisenä oikealla ja veljensä Phil toisena vasemmalta.
Eiköhän noita yökuvia ainakin lävähdä naamakirjaankin kohta lisää. Rairai!
26.01.2009 - 08:32
Järisyttävien musakokemusten jälkeen oli taas hyvä asettautua toviksi normaalin kampuselämän pariin. Tämähän ei tosin Hampshire Collegen ollessa kyseessä tarkoita pelkkää luentoa luennon perään.
Tällä kampuksella nähkääs riittää suhteutettuna nörttejä jokaiselle kehonulokkeelle ja ylikin. Tämä johtaa vahvaan roolipeliyhteisöön. Vaahtomuovimiekkoja ja vastaavia siis heilutellaan siinä missä 20-sivuinen noppakin lentää innokkaasti pöydältä pöydälle. Pari päivää synttäreideni jälkeen järjestettiin ilmeisesti lukukautinen roolipelitapahtuma: Deathfest. Kyseessä on niin paatuneille silmälasien nostelijoille kuin ummikollekin suunnattu koko päivän kestävä roolipeliturnaus, jossa nopea tempo ja huikea skenaariot korvaavat pitkäjänteisen hahmonkehityksen ja muut strategiset härpäkkeet. Periaatteessa maailmankuulun Dungeons & Dragons-pelisysteemin pohjalta on tehty yksinkertainen pelijärjestelmä, jonka mukana aloittelijatkin pysyivät. Turnaus oli jaettu kolmeen eri ”erään”, joiden aikana tehokkaasti eliminoitiin kulloinkin sopiva määrä hahmoja, kunnes lopussa oli vain yksi selviytyjä. Yksinkertaista ja haastavaa, eritoten hauskaa. Seuraa etenkin kaikille asiaan vihkiytyneille tiivistelmä turnauksen kuvioista.
Kehystarinassa kaikki osallistujat olivat osana Running Man-tyylisessä peliohjelmassa nimeltään ”You F***ing Die”. Kokonaisuuden tähtäin oli siis selkeä alusta lähtien. Ensimmäisessä erässä about 150-päinen osallistujajoukko jaettiin kahdeksaan ryhmään eri teemojen mukaan. Oli mytologian jumalhahmoja ja sarjis-sankareitakin. Itse päädyin Science fiction convention-fani-joukkioon, jossa sain lopulta hahmon ”Token fat guy dressed up as Darth Vader”. Koosta johtuneesta hitaudesta huolimatta hahmo oli perin pätevä, koska varusteena oli tehokkaan Vader-haarniskan lisäksi tuhoisa valosapeli sekä asiaan kuuluva telekineettinen kyky liikuttaa esineitä. Klassiseen haamukuristamiseen asti tämä taito ei valitettavasti taipunut. Ensimmäisessä erässä taistellessamme tietä läpi vaarallisen avaruusaluksen tulikin siivottua mukavasti pahiksia. Reilun 20 hengen erästämme olin yksi about kuudesta joka selviytyi toiseen erään. Siinä välissä ehdittiin räjäyttää asianmukaisesti ohjauspaneeleita, halkaistua C3PO:n näköinen robotti kerralla kahtia ja sekä koettua miten Vulcan mind meldillä voidaan helposti kommunikoida Jeesuksen kanssa, vaikkei kukaan muinaisarameaa osannutkaan.
Erän ns. ”pääpahiksena” saimme silvottua olemattomiin joukon lakimiehiä, jotka ennen toisen erän alkua paljastuivatkin peliohjelman viralliseksi legal-teamiksi, jonka pääasiallisena tehtävänä oli valvoa, etteivät pelaajat käy toistensa hahmoja poistamaan ennenaikaisesti. Noh, kun tämä hidaste oli poissa, niin saatatte kuvitella mihin suuntaan peli toisella kierroksella eteni. Valitettavasti Darth Vader II-hahmoni koki oman loppunsa Jeopardy-juontaja Alex Trebekin sädepistoolihepulin johdosta. Harmillista, koska kolmas erä oli todella hienosti aseteltu Final Battle. Sinne asti selvinneet teleportattiin avaruudessa kiitävälle asteroidille Tiamat-nimisen lohikäärme-jättirobotin kera, joka osasi syöstä niin tulta, happoa kuin jäätäkin ja tietysti murskata armottomasti. Hyvin monipuolisten vaiheiden ja brutaalien eliminaatioiden jälkeen Deathfest Fall ’08-voittajaksi selvisi Gin & Tonicseissakin laulanut ja tänään hippihahmolla pelannut Sarah Weiss. Todiste jälleen siitä, että pasifismillakin voi pärjätä pitkälle. Turnauksen loppupalkintojenjaossa sain jopa kotiin viemistä, ”Applied mastery of geography” -palkinnon muodossa. Tämä siis siitä hyvästä että toisen erän Jeopardy-odiossa tiesin Amerikan osavaltion pääkaupunkeineen sekä maailman pääkaupunkeja paremmin kuin paikalliset. Hämmentyivät että miksi mie moista tiedän Amerikasta kun heistä moni ei. Ah, Animaaniset. Palkintoni siis oli kirja, ”The Legacy of the Mexican and Spanish-American Wars”. Kesähitti! Hetken harmitti etten voittanut “Master of Badassery” -palkintoa, mutta sen vei hahmo joka lähti yksin uhmaamaan toisessa erässään Mordorin koko sotajoukkoa, sieltä koskaan palaamatta. Kuulemma vei kuitenkin monta örkkiä mukanaan, siitä palkinto. Deathfest on kuulemma puolivuotinen tapahtuma, eli keväällä uusiksi ja loppuun asti, kele!
Roolipelailun lisäksi viikon sisään tuli myös matkattua pieni pätkä. Seuraava kohde oli Conneticutin osavaltion länsipuolella sijaitseva Danbury, hieman tuppukyliä ja myös Amherstia isompi kaupunki. Hartfordissa ehti pari tuntia puiston oravia ja state capitolia kuvailla bussia odotellessa. Danbury oli siitä mielenkiintoinen, että 33,33 prosentin todennäköisyydellä se oli vaihtohakemukset täyttäessäni tuleva kotikaupunkini Amerikassa. Näin ei kuitenkaan käynyt kun Western Conneticut State University ei osunut sijainnikseni, mutta enpä itse laitosta tällä vierailulla löytänytkään. Kaupungin keskusta muistutti nukkavierulla idyllisyydellään Amherstiä, vaikka jotkin liikerakennukset siellä täällä vähän rapautuneempia olivatkin. Kaksi edessä ollutta erityistilaisuutta – järjestyksessään Halloween sekä valtakunnallinen äänestyspäivä (kaikkialla presidentistä, kuten Suomessakin saatettiin seikka huomioida, sekä suuressa osassa osavaltioita paikallisten hallintojenkin valinta) – näkyivät pihamailla selkeästi. Suomeen tai Eurooppaankaan yleisesti ei ole tainnut levitä tämä tapa mainostaa omia vaalisuosikkeja pihalle pystytettävillä kylteillä, mutta täällähän moinen on tapa. Obama/McCain-parivaljakon lisäksi omat senaattori- ja kongressi-ehdokkaat olivat monesti näytillä. Parhaimmillaan yksi pihamaa julisti neljän eri henkilön nimeä viidessä plakaatissa. Jotkut olivat jopa siis kahden kyltin arvoisia, sekä vasemmalle että oikealle. Käveltyäni ihan liikekeskustasta pois alkoi luonto näkyä enemmän ja vastaan tuli jopa hieman suomalais-henkeä huokuvaa järvimaisemaa. Siitä ja vähän muusta ympäristöstä alla esimerkkejä:
Idyllic, n'est pa?
Hmh, tämä kirkko ei ilmeisesti kelpuuttanut riveihinsä ihan ketä tahansa...
The British are coming!!
Enpä arvannut että miulla oli kaupungissa oma varaosa-liike.
Ei ihan ensimmäinen maisema kun mietin Conneticutia.
Ihan kivalla paikalla lukaali jollakulla.
Kyllä tässä näyssä kolahti joku Suomi-juttu.
Joku saattaa ihmetellä tässä vaiheessa, että huvikseniko olin tullut näin satunnaiselta vaikuttavaan pikkukaupunkiin? En suinkaan, vaan kuten joku on jo ehkä arvannutkin, tänä päivänä Ring Of Honor oli kaupungissa.
ICHIBAN!
Tämä viikonloppu oli siitä merkittävä Ring Of Honorille, että vierailevina tähtinä oli yksi tämän hetken kovimpia tag teameja, LAX, jonka toinen puolisko on tietysti mm. federaation World Titlea hallussaan pitänyt ja yhä säädyttömän suosittu Homicide. Mies astuikin pian shown alettua rinkiin keskeyttääkseen inhottavan Jimmy Jacobsin promon. Cide ownasi Jimmyn ansiokkaasti, jonka seurauksena saikin tukkanuotan aikaan välittömästi. Homicide oli alivoimaisena tovin ennen kuin Ruckus tuli flippailemaan tilanteen tasaisemmaksi. Ciden ja Ruckusin soisi tagaavan joskus vakiona, gimmickit natsaavat kivasti ja painityyleissä on mukavasti erilaista sekä samaa.
DING
Jos Uutta Englantia tahtoo koluta läpi, niin Danburya voin kyllä suositella semmoisen asandardia isompana tuppukylänä jossa ei nähtävyyksillä juhlita, mutta jossa tunnelma sopii käppäilyyn ja ympäristöntarkkailuun oikein hyvin. Joen varrelle rakennetusta keilahallista plussaa!
08.12.2008 - 12:00
Nykistä palattuani en hirmuisen kauaa ehtinyt tulessa makailla kun piti lähtemän kampukselta matkaamaan osavaltion sisäisesti. Väsymyksestä huolimatta liikkeelle ponkaisu ei ollut hankala temppu missään mielessä, koska vajaan sadan kilometrin päässä Worcesterissa odotti monta, monta vuotta odotettu keikka. Iced Earth on arviolta vuodesta 2002 asti ollut yksi lempibändejäni, jonka konserttiin on tullut hamuttua sittemmin moneen otteeseen. Vuonna 2004 jo Suomen keikalle suunnanneena, pressin edustajana kirjattuna ja haastatteluakin tekemään valmistautuneena piti pettyä kun bändin johtohahmon Jon Schafferin selkäoperaation tähden koko Euroopan kiertue peruttiin. Sen jälkeisillä kahdella vanhan mantereen kiertueella ei Suomi ollut ohjelmistossa, eikä itselläkään pokkaa ollut lähteä vaikka Saksaan sulattamaan pääni mielihyvällä. Onni onnettomuudessa, että uusi manner antoi tähän ehdottomaan "asioita, joita tehdä ennen kuin potkaiset sankoa"-kandidaattiin mahdollisuuden ja kohtuullisen läheltäkin. Ensin kuitenkin miljööstä. Worcesterissa asuu palttiarallaa 175.000 asukasta ja sellainen on kooltaankin. Vähän Jyväskylältähän se vaikutti, tosin täällä vastaan tuli enemmän neljännesdollaria pyytäneitä baritoneja. Mukavalta väki siltikin vaikutti, esimerkkinä yksi lämminhenkinen rouvashenkilö, joka jalkakäytävällä vastaan tullessa muistutti miuta yllättäen, että "Jeesus yhä rakastaa sinua". Hetken aikaa mietin, että oliko tämä rouva samaa pataa niiden tahdikkaiden suomalaisten kaduntallajien kanssa, joille pitkä tukka ja mustaan pukeutuminen ovat taattuja merkkejä vanhan vihtahousun palvomisesta, mutta kuittasin tilanteen kuitenkin mukavana muistutuksena. Worcester oli rakenteeltaan hyvin odotetun kaltainen: modernisoitu keskusta – jossa puolen kilometrin säteellä oli ainakin kolme Dunkin' Donuts-liikettä – piti yllä kaupankäyntiä ja hyvin kunnostettua kaupunkikuvaa. Sen puolen kilometrin jälkeen siellä täällä rakennukset olivat hieman vaatimattomampia, jos ei nyt kuitenkaan gettoa missään mielessä (kyllä tämä alue häikäisi verrattuna Etelä-Philadelphiaan). Odotetun keikan pitopaikkana toiminut Palladium oli ulkoa päin katsottuna kuin mikä tahansa iso varastorakennus, jonka oven ylle oli läiskäisty iso kyltti esiintyjiä varten. Sisältä päin tilat kuitenkin vakuuttivat huomattavasti kovemmin. Kuten Hammerstein Ballroomissakin tuli ajateltua, Suomessa todella kaivattaisiin Palladiumin kaltaisia vanhan teatterin mallisia rakennuksia. Keikkapaikkoina nämä tuhannesta pariin moiseen ihmistä vetävät tilat ovat erinomaisia, koska tilaa löytyy lattialta lavan edessä riehujille kylliksi ja rauhallisemmin meininkiä seuraavat voivat olla joko lattian perällä tai sitten parvella, jossa nousevat penkkirivistöt takaavat hyvät näkymät. Ja nyt puhutaan siis kunnon kaaren muotoisesta parvesta, ei Nosturin ja Tavastian (sinällään hienoja paikkoja - toim. huom. -) kuppaisista baaritasanteista. Sisälle käppäiltyäni illan ensimmäinen lämppäri, Saviours, oli jo täydessä tohinassa. Nuorilta näyttivät, perhanan nuorilta, elikkä hyvässä seurassa olivat päässeet lavataitoja hiomaan. Vaikka soitto olikin tiukkaa niin lavapresenssissä huomasi vielä tottumattomuuden kahleet, mutta kyllä pumpun Motörhead-lite -paahdosta ajan kanssa varmasti voi vielä hyvän sopan saada aikaan. Vielä ennen pääjehuja lavalle astui Into Eternity, joka pääsi puun takaa vakuuttamaan sen verta kovaa, että porukan uusin levy piti hanskata haltuun. Teknisesti hallussa ollut nuottimyrsky piti hallussaan hyvin sillä aikaa kun ihmetteli miten bändin laulaja päästeli yhden biisin aikana kurkustaan niin ihan vakuuttavaa mörinää kuin lasinpirstonta-kiljaisujakin. Vakuuttavaa.
pauhasi taustalla PA-laitteista, niin eihän siinä voinut kuin ajatella että EPICNESS!!#"¤#¤!!!#"¤)/((/&¤!! tai jotain elämää suurempaa anyhow. Koko pumppu soitti tulessa ja yksi omia suosikkilaulajiani, Mighty Matt Barlow oli aivan tulessa. Karismaattisempaa ja tunteisiin vetoavampaa ääntä Nevermore -orkesterin tältä puolen saa etsiä vaikka minkä elukoiden kanssa – turhaan. Settilistan kertaaminen (PURE EVIL!! THE COMING CURSE!! MELANCHOLY (HOLY MARTYR)!!) ei valitettavasti monille sanoisi mitään, mutta jos onni sattuu kohdalle ja jotakuta lukijaa ihan kiinnostaisi, niin kysykää poies, hehkutan sitten senkin edestä. Keikan aikana tuli myös huomattua että tässä maassa hallitaan yleisönsurffaus niin yleisön järkkäreidenkin puolesta ihailtavasti. Jannut seilataan systemaattisesti lavan eteen aidalle, josta heidät sitten poimitaan alas ja ohjataan sivusta takaisin yleisöön. Ei merkkiäkään Suomi-keikkojen fasisti-linjauksesta (okei, jossa on myös pointtinsa), jossa osoitellaan vain että ALAS! ALAS! Tahi sitten mennään sinne sekaan vetämään surffaajat alas. Sitten jos satutaan seilaamaan aidalle, niin nostellaan pois. Anyhoo, yksi parhaita keikkoja mitä ikänä on nähty. Toivon totta perhanassa, että IE tulisi pian Suomeakin kunnioittamaan keikalla – olin sitten itse paikalla sitä näkemässä tai en. Jos vaan maassa olen, niin kyllä näkisin. Alla pari otosta ja observaatiota Worcesterista, naamakirjassa enemmältikin.  The Palladium, kaikessa kuutiomaisessa loistossaan.
AA-potilaat tuskin arvostaisivat tämän juottolan nimeä.
Onpa muuten tavallaan Orwelliaaninen lausahdus.
WoW! Tony Halmeen takapuoli - in door form!!
Gimme a hell yeah! HELL YEAH! |
![]](http://vuodatus.net/images/templates/futuro/blog-right.png)
